Neljäs kerta toden sanoo?

Kuva: Sabrina Bqain

Tämä blogiteksti on henkilökohtainen tarina ja ensimmäinen sellainen täällä Pelvic Angels-blogissamme. Aloin työstämään tätä yli vuosi sitten, ja se oli yksi ensimmäisiä ajatuksiani, mistä halusin Pelvic Angelsin blogiin kirjoittaa, mutta aika ei tuntunut oikealta sen julkaisuun kuin vasta nyt. Teksti ei sisällä hoito-ohjeita tai suosituksia minkään suhteen, pelkästään omakohtaisia kokemuksia. Aiheena on muun muassa lapsettomuus ja keskenmenot, ja varoitamme herkimpiä jättämään lukematta, mikäli haluaa suojella itseään. Teksti on myös melko pitkä, mutta ei sitä lyhyemmäksi voinut tiivistää, sillä aikaikkuna on pitkä, johon teksti pohjautuu. Kaikki tekstissä on totta siten, kuten olen ne kokenut, mutta olen tietoisesti jättänyt joitain tilanteita ja tunteita kuvaamatta suojellakseni itseäni, perhettäni ja herkimpiä lukijoita. Pelvic Angelsin yksi ydinidea on tuoda esille vaikeita asioita ja rikkoa tabuja. Toivottavasti teksti antaa vertaistukea, lohtua, toivoa tai perspektiiviä  sitä hakeville. ♥:Sonja

Lapsettomuus on tabu, josta onneksi jonkin verran on lisääntymään päin keskustelu ja asian esille tuominen. Itse olen ollut aiheesta avoin; me olemme kärsineet lapsettomuudesta ennen esikoistamme sekä hänen syntymän jälkeen, ja olen todella usein huomannut aiheesta puhuessani, että muutkin ympärillä ovat rohkaistuneet kertomaan samankaltaisista kokemuksista, kun olen ensin kertonut meidän tilanteesta. Sinunkin ympärillä on todennäköisesti pareja, jotka ovat käyneet läpi erilaisia lapsettomuushoitoja erilaisin onnistumisprosentein, ja sinulla ei välttämättä ole siitä mitään tietoa. Hienotunteisuus on hyvästä, vaikka tabuja haluankin rikkoa, sillä aihe on arka, koskettava, henkilökohtainen ja hyvin paljon erilaisia tunteita herättävä.

Näin henkilökohtaisesti kokemukseni on, että lapsettomuudessa yksi rasittavimpia piirteitä on nimenomaan ulkopuolisten hyvää tarkoittavat utelut siitä, aiommeko hankkia lapsia, ja yhden saatuamme, aiommeko hankkia hänelle pikkusisarusta. On totta, että jotkut ovat niin hedelmällisiä, että tulevat raskaaksi välittömästi niin suunnitellessaan, mutta mitä enemmän aiheesta tiedän, sitä ihmeellisemmältä jokainen alkanut raskaus mielestäni tuntuu. Missään nimessä kukaan ei mielestäni hanki lapsia kuin leipää kaupasta, niitä todellakin saadaan ja lapset ovat lahjoja. Hyvä nyrkkisääntö mielestäni on, että jos tunnet parin, joka on niin sanotusti lastensaanti-iässä, mutta heillä ei ole lapsia, vaihtoehtoja on tasan kaksi: he eivät ole saaneet lasta, tai he eivät halua lasta juuri nyt tai ehkä ikinä. Kumpikaan näistä syistä ei kuulu kenellekään muulle, ja he varmasti itse kertovat, jos jotain kerrottavaa on.

Puheet synnytystalkoista ja synnyttäjien nousevasta iästä loukkaavat niitä, jotka ovat pitkään lasta toivoneet. Me menimme naimisiin hyvin nuorina ja melko pian lapsi oli meillä jo toiveissa ja yrityksessäkin, voin siten sanoa kärsineeni lapsettomuudesta jo 23-vuotiaana. Mielestäni emme kovin pitkälle asiaa siis alun perin lykänneet…  Tuolloin 23-vuotiaana ajattelin ja toivoin, että saisimme kaksi lasta ja vielä mieluiten niin, että molemmat lapset olisivat syntyneet ennen kuin olisin 25-26-vuotias, mutta enpä silloin tiennyt monesta muustakaan asiasta elämässä. Ehkä jonain päivänä tiedän nykyhetkeäkin paremmin, miksi minun piti tallata tämä polku.

Olen useamman kerran kuullut kysymyksen, eikö minulle tule vauvakuume, kun näen pieniä vauvoja koko ajan töissä?

Puhun myös ammattini puolesta näkökulmasta, josta en ole kuullut paljon puhuttavan, mutta oletan silti, etten ole ainoa. Ehkä rohkaisen tätä kautta muitakin avautumaan siitä, miltä tuntuu työskennellä päivittäin raskaana olevien ja synnyttäneiden parissa, kun käy samalla läpi omaa lapsettomuuttaan. Kuinka sitä yhtä aikaa on aidosti iloinen jokaisen puolesta, ja samalla toisinaan tuntuu työpäivän jälkeen, että olisi ehkä helpompaa hoitaa vaikkapa ihmisten olkapäitä tai työskennellä kokonaan toisella alalla. Tiedän kuitenkin, että äitiys- ja lantionpohjan fysioterapia ovat minulle intohimo ja kutsumusammatti, ja olen hyvä siinä. Olen opiskellut aihetta paljon ja näen jatkuvasti työni tuloksia ja tiedän, että työlläni on suuri merkitys. 

Meidän kohdalla lapsettomuus on liittynyt minuun (meidät molemmat on tutkittu), ja syy on lääkäreille kuitenkin hieman mysteeri. Esikoisraskauttani yritettiin kolmatta vuotta ja sitä edelsi paljon tutkimuksia. Muistan edelleen yhden puhelun loppukeväällä 2015, jolloin kuulin laboratoriotutkimusten tulokset; kuinka eräät arvot eivät olleet vain hieman alakanttiin, vaan yli kymmenen kertaa liian alhaiset sille, että raskaus olisi mahdollinen. Sovittiin aika elokuulle, jossa toisenlaisten hoitojen aloittamista suunnitellaan yhdessä, ja että miehen olisi hyvä tulla vastaanotolle myös. Elokuussa samana aamuna, kun olimme menossa lääkäriä tapaamaan, heräsin täysin ilman mitään syytä ennen neljää aamulla. Minulla oli jo kuukausia ollut ovulaatio- ja raskaustestejä kaapissa, mihin en ollut koskenut enää pitkään aikaan, sillä eihän raskaus ollut mahdollinen niillä arvoilla, ja turhaan olisin itseäni kiusannut. Jostain käsittämättömästä syystä tein sinä aamuna raskaustestin, sillä se oli ensimmäinen ajatukseni silloin aamuyöllä. Minkäänlaisia raskausoireita minulla ei ollut ollut. Muistan tuijottaneeni testin kahta viivaa yli minuutin täysin lamaantuneena, järkyttyneenä ja sen jälkeen herättäneeni mieheni huutaen, että mitä tämä tarkoittaa, voitko lukea pakkausselosteen vielä ääneen. Olinkin raskaana. Sinä päivänä, kun piti aloittaa hoitoja. Kerroin positiivisesta raskaustestin tuloksesta vastaanotolla, ja ensimmäisenä kuulin varoituksen sanat, kuinka ”ei kannata pettyä, jos se onkin esimerkiksi kohdun ulkopuolinen raskaus nyt tässä tapauksessa, kun olisi suorastaan ihme jos sinä raskaana olisit, mutta katsotaan toki”. Ultraäänessä näkyi pieni papu, ja sillä pavulla aivan selkeä sydämensyke, ja tämän jälkeen en muistakaan käynnistä mitään, sillä itkin ja tuijotin monitoria koko loppukäynnin ja olin kiitollinen, että mieheni oli mukana, jos hän pystyisi rekisteröimään lääkärin puheet paremmin. Mieleeni jäivät sanat ’lääketieteellinen ihme’ ja vitsailu siitä, että olipa tehokkaat hoidot kun käynti muuttui varhaisraskauden ultraksi. Lääkärikin tuntui aidosti iloitsevan puolestamme, ja siirryimme hormonipoliklinikalta neuvolan asiakkaiksi.

Esikoisraskauteni laskettuna aikana otettu kuva, eikä synnytyksestä ollut vielä merkkiäkään ilmassa yli viikkoon.

Raskausaika sujui hyvin, ja sen jälkeen imetin pitkään tyttöämme.  En ollut erityisen huolestunut siitä, ettei kuukautiskiertoni käynnistynyt, olihan vauvavuoteni melko täynnä actionia noin muutenkin; ryhdyin yrittäjäksi, olin mukana perustamassa Suomen Äitiysfysioterapeuttien yhdistystä, treenasin tavoitteellisesti, tein paljon töitä ja olin pienen lääketieteellisen ihmeemme äiti. Jossain vaiheessa minun oli kuitenkin myönnettävä, että sama tilanne taitaa jatkua edelleen, ja toive melko pienestä ikäerosta lapsille alkoi jo olla mennyttä. Jouduin myöntämään itselleni, että puheeni siitä, etten ole aina edes varma haluammeko toista lasta, ja että kyllähän minä ammattinikin puolesta tiedän, kuinka tärkeää on antaa kehon palautua edellisestä raskaudesta kunnolla, olivat ikään kuin suojakilpi sille pelolle, etten ehkä voi voittaa lotossa kahdesti ja saada toista lasta.

Seurasi uudelleen tutkimuksia. Verikokeissa ainoat löydökset olivat tällä kertaa alhainen varastorauta-arvo ferritiini  (ei täysin yllätys, ja muistutuksena minunkin kohdalla se, että hemoglobiinini ovat aina olleet hyvät eivätkä kerro ferritiinistä siis mitään) sekä hieman alhainen D-vitamiini, mistä olin todella yllättynyt. En ole koskaan uskonut siihen tasoon, miten Suomessa vastasyntyneet ja aikuiset syövät D-vitamiinia saman verran suositusten mukaan, ja olenkin syönyt vaihdellen 25-50 mikrogramman annoksia, aina kuitenkin enemmän kuin suositukset ja säännöllisesti. Lisäksi kulunut kesä 2018 oli ennätyksellisen lämmin – ulkoilin paljon ja olisin ehdottomasti olettanut D-vitamiinieni olevan kohdillaan, mutta eivätpä olleet. Tankkasin nyt sekä D:tä että rautaa, ja seurasimme, lähtevätkö arvot nousuun. Kumpikaan arvo ei kuitenkaan ollut yksiselitteisesti niin alhainen, että se olisi selittänyt tilannettani, ja alkuun yritimme kevyemmillä keinoilla mahdollistaa raskauden alkaminen. Sain kuitenkin heti alkuun täydellisen liikuntakiellon, mikä oli koko elämän liikkuneelle shokki. Ei mitään liikuntaa? Ohjasin useamman tunnin viikossa liikuntaa muillekin, kuinka turhauttavaa! Sain ohjeet ohjata tuntini niin kevyesti kuin mahdollista tehden mahdollisimman vähän itse mukana, ja inttäessäni tarkennusta vielä vastauksen, että ”no voit tehdä pilatesta, muttet mitään rankempaa”. Urheilu on aina ollut osa identiteettiäni, ja niin suuri osa arkeani, että jouduin ihan konkreettisesti miettimään, mitä nyt. Minua itketti, kun näin upeassa syysruskassa lenkkeilijöitä. Huomasin, kuinka nopeasti hyvä kunto laskee, ja kuinka muutama kilo tulee todella helposti lihottua. Vaakalukemalla ei ollut minulle mitään merkitystä, mutta oloni ei ollut hyvä ja keho ei tuntunut omalta. Rikoin liikkumattomuuden sääntöä kerran viikossa tanssitunneillani, sillä tanssin ryhmässä, joka on tanssikoulun edistynein, enkä yksinkertaisesti voinut jättää sitä kokonaan. Tanssin merkitys oli ja on minulle vähän kuin hengittämistä, enkä vain suostunut jättämään sitä kokonaan, vaikka kaikki muut juoksu- ja kehonpainotreenit jäivätkin tauolle.

Raha on vain rahaa, ja sitä käyttää kuinka paljon tahansa asioihin, jotka ovat merkityksellisiä. Jossain vaiheessa sen käyttäminen yksityisiin lapsettomuushoitoihin kuitenkin tympäisi, enkä jaksa avata tässä syitä, miksemme pyrkineet uudelleen julkiselle puolelle lapsettomuushoitoihin.

Tein ovulaatiotestejä ovulaatiotestien perään, kävin muutaman päivän välein ultraäänessä (ja maksoin jokaisesta vartin käynnistä pari sataa euroa…), kunnes yhdellä käynnillä vaikutti positiiviselta. Yksi munasolu oli lähtenyt kasvamaan! Tässähän saattaisi jopa käynnistyä ovulaatio! Opettelin hoitajan kanssa, kuinka itselle annetaan pistoksena lääke (naurettavaa, miten jännittävää se oli – enkä edes kärsi minkäänlaisesta piikkikammosta, mutta jostain syystä omaan vatsaan piikittäminen olikin kova paikka) ja marssin apteekkiin kylmälaukun kanssa hakemaan lääkettä, joka piti pitää jääkaappikylmänä. Lääke maksoi noin sata euroa, ja jäikin sitten käyttämättä, sillä ovulaatiota ei tullutkaan (money well spent). Tein siis lisää ovulaatiotestejä, kävin uudelleen ultraäänitutkimuksessa lääkärillä ja maksoin taas pari sataa euroa tiedosta, ettei se nyt näyttänytkään siltä, että tässä kierrossa mitään tapahtuisi; ”väärä hälytys”. Pian siirryttiin suunnitelmaan B.

Sain jälleen kokea kaikki hormonaalisten lääkkeiden ihanuudet; kuinka aamulla pestyt hiukset tuntuivat jo iltapäivällä rasvaisilta, iho rasvoittuu ja finnejä tulee olkapäihin ja selkään, missä niitä ei ole ollut edes pahimpina teiniaikoinani. Hormonien kautta kuukautiset ovat aivan omaa luokkaansa ja PMS-oireet sen mukaiset, mutta tavallaan iloitsin kipujenkin keskellä, että sentään jotain nyt tapahtuu.  Seuraavaksi aloitin vielä vahvemmat hormonit, mutten tiennyt lainkaan niiden sivuoireista. Ihmettelin jo ensimmäisenä päivänä huonoa, hieman pyörryttävää oloa, kuvotusta, hikoilua ja järkyttävää päänsärkyä, kunnes luin pakkausselosteen (virhe!); kyseistä lääkettä käytetään myös erään yleisen syövän hoidossa estämään syöpäsolujen kasvua. Että sillä lailla. Soitin ja kysyin sivuoireista, ja sain kuulla niiden olevan harvinaisia, ja lääkkeen olevan ”yleisesti hyvin siedetty lääke kyllä”. Se ei paljon lohduttanut, kun pitäisi olla työkykyinen ja yrittäjänä kotiin jääminen on hankalaa. Erityisesti kun edellisellä viikolla olimme koko perhe sairastaneet kunnon flunssat, ja silloin kuumeessa juuri jouduin siirtämään asiakkaitani ja ryhmänohjauksia. Enhän nyt heti seuraavalla viikolla voisi taas, joten hammasta purren ja Buranaa naamaan töihin tiedostaen, että jos olisin missä tahansa palkkatyössä, olisi tässä olotilassa täysin hyväksyttävää jäädä kotiin. Lisäksi kun jo tässä vaiheessa hoitoihin oli mennyt pelkästään kuluneen syksyn aikana useampi tuhatta euroa, oli töitä hieman pakko tehdäkin. Tässä kohtaa sana ”turhauttaa” olisi understatement. Rahaa ja aikaa oli kulunut todella paljon, ja toistaiseksi juuri mitään ei ollut selvinnyt, olo oli hormoneista jatkuvasti todella huono. Pitäisikö vain antaa olla? Mutta eivätkö rahat, aika ja vaiva ole menneet vielä konkreettisemmin hukkaan, jos nyt annamme olla? Sanoihan lääkärikin, ettei ehkä kannata luottaa siihen, että ihme tapahtuisi uudelleen.

Minä, joka pyrin aina mieluummin päänsärkyynkin juomaan vettä, rentoutumaan piikkimatolla tai käymään kevyellä kävelyllä ennemmin kuin syödä automaattisesti särkylääkkeitä, jouduin todella epämiellyttävien lääkekuurien armoille. Hoidatan monia asioita mieluummin osteopaatilla, ravinnon avulla tai muuten lääkkeettömästi – mutta lapsettomuushoidoissa olin unohtanut yhden täysin järkeenkäypän hoitomuodon, jota olisin voinut edes kokeilla. Olen kuullut siitä ennenkin, enkä silti muistanut sen mahdollisuutta ennen kuin kuulin erään tutun saaneen jo yhdellä hoitokerralla seuraavasta kierrosta raskauden spontaanisti alkamaan. Sattumaa, placeboa vai todellinen hoitovaste – en tiedä, mutta tähän olisin mieluummin laittanut rahojani ensin, nimittäin akupunktioon. Kuullessani akupunktiosta lapsettomuushoidoissa (vahvasti facepalmaten) olin varovaisen toiveikkaasti kuudennella raskausviikolla raskaana. Ja tässä kohtaa huomio, en missään nimessä ole lääkevastainen tai valita saamastani hoidosta. Se oli lääketieteellisesti täysin perusteltua ja ennen kaikkea, sehän toimi!  Tulin raskaaksi! Olisinko tullut kevyemmillä ja aivan varmasti miellyttävimmilläkin hoidoilla, en tiedä, ja sitä on turha myös jossitella. Lääketiede auttoi meitä ja olen siitä syvästi kiitollinen.

Viimeisiä masukuvia, joita ehdin ottaa.

Vatsani alkoi kauniisti pyöristyä, tunsin selkeästi vauhdikkaan vauvan liikkeitä ja uskalsimme jo puhua esikoisellemme pikkusisaruksesta. Hän oli niin iloinen, ylpeä, onnellinen ja puhui jatkuvasti vauvasta, siitä, kuinka hänestä tulee isosisko ja kuinka hän sitten pussaa ja hoitaa vauvaa, kun vauva syntyy. Raskauden puolivälissä toukokuussa 2019 rakennultraäänitutkimuksissa saimme kuitenkin kuulla sen, mitä kukaan ei halua kuulla. Jälleen itkin ultraäänessä, mutten ilosta tällä kertaa. Jälleen olin kiitollinen, että mieheni oli mukana, sillä rekisteröin lähinnä sanat ”vakava kehityshäiriö”, ”erikoislääkärin lisätutkimuksiin mahdollisimman pian”, ja: ”joskus nämä selviävät pitkäänkin kohdussa, mutta voi olla ettei sitten kohdun ulkopuolella”. Toivoin, että mieheni kuuli vielä tarkemmin, mitä kerrottiin ja itse kirjoitin kyynelet valtoimenaan valuen ja tärisevin käsin seuraavaa vastanottoaikaa itselleni muistiin. Väliin tuli tuskallisen pitkä viikonloppu aikaa miettiä, mitä jos hän ei selviä. Ajatus siitä, että vauva täytyisi synnyttää synnytyssairaalassa kuolleena, ja kuulla ympäriltä muista huoneista elävien vauvojen itkua, sai henkeni salpautumaan ja hysteerisen itkun aikaiseksi joka kerta.

Vauvaa tutkittiin vielä paremmilla ultraäänilaitteilla ja erikoislääkäreiden tekemänä, mutta emme seuraavasta käynnistä oikeastaan saaneet irti mitään uutta. Tilanne oli edelleen yhtä huono, ja minkäänlaista diagnoosia tai ennustetta emme vielä saaneet. Kaikki siirtyi jälleen seuraavaan viikkoon sisältäen uuden erikoislääkärin, mahdollisesti leikkaavan kirurgin arvion leikkausmahdollisuuksista, sekä ajan lapsivesipunktioon. ”Tässä ei ole nyt oikeastaan kuin huonoja vaihtoehtoja, ikävä kyllä” – oli jälleen lähes ainoa kokonainen lause, joka jäi mieleeni itkiessäni koko käynnin ajan.

Seuraavalla viikolla ultraäänessä ei ollut enää sydämen sykettä. Kaksi eri lääkäriä varmisti asian, ja seuraavana päivänä tulin synnytyksen käynnistykseen tietäen, että pahin pelkoni kuolleen vauvan synnyttämisestä oli todellisuutta.

Itse synnytys oli absurdi, henkisesti vaikein paikka, jossa olen eläissäni ollut, mutta pelkästään fyysistä synnytystä arvioidessa kaunis ja varsin onnistunut kokemus. Kehoni tiesi, miten toimia, olin liikkeellä ja pystyssä lähes koko ajan, ja sain kaiken haluamani kivunhoidon suihkusta ja TENS:stä lääkkeisiin. Jos olisin halunnut ilokaasua tai epiduraalia, olisi pitänyt siirtyä synnytysosastolle, ja sinne en halunnut missään nimessä. Olin tarpeeksi lähellä kaikkia onnellisia perheitä jo nyt enkä halunnut viereiseen petiin jonkun onnellisen synnyttäjän kanssa näin intiimissä tilanteessa. Perhehuoneemme ja kultainen kätilö, joka oli kanssamme alusta loppuun, olivat niin tärkeitä ja mahdollistivat sen, että vaikeimmasta mahdollisesta tilanteesta tehtiin kuitenkin niin hyvä, kuin oli mahdollista. Kiitos Naistenklinikalle siitä, että olette luoneet todella ammattitaidolla hoitopolun näihin tilanteisiin.

Saimme nähdä vauvan, pitää häntä sylissä ja ottaa valokuvia. Hän oli täydellisen näköinen, kuin pieni nukkuva vauva. Se, että häntä ei voinut ottaa mukaan sairaalasta yöllä lähtiessä oli niin raastavaa, kaikin tavoin luontoa vastaan. Fyysinen toipuminen synnytyksestä oli käsittämättömän nopeaa, mutta henkistä puolta työstää jollain tavalla luultavasti aina, vaikka suru muuttaakin muotoaan.

Mahduin vanhoihin farkkuihini reilu viikko synnytyksestä, mutten olisi voinut olla asiasta vähempää iloinen.

Saimme jälkeenpäin tavata perinnöllisyyslääkärin, joka oli tutkinut vauvamme DNA:ta ja todennut, ettei mitään syytä löytynyt. ”Niin sanotusti paskaa tuuria”, sillä mitään altistavaa tekijää ei löytynyt. Ei myöskään mikään, mitä olisin tehnyt raskausaikana tai jättänyt tekemättä olisi vaikuttanut tilanteeseen. Tämänkaltaisia vain valitettavasti toisinaan sattuu, ja lääkäri selitti kauniisti, kuinka ihme se itse asiassa on, miten usein kaikki menee hyvin. Kuinka yleensä tämänkaltaiset raskaudet päättyvät paljon aiemmin, ja olin vain pitänyt hyvää huolta sinnikkäästä pienestä. Hän painotti useaan kertaan, ettei ole mitään, mistä voisimme itseämme vanhempina syyttää, ja tämän pystyin itsekin uskomaan. Olinhan tiennyt ovulaatiohetkeni 12 tunnin tarkkuudella, eikä raskaudessani ollut ajanjaksoa, jolloin olisin esimerkiksi juonut alkoholia tai tehnyt muuta typerää.

Sain palata töihin täysin omalla aikataulullani ja jaksamisen ehdoillani, ja tästä olen syvästi kiitollinen kaikille yhteistyötahoilleni. Ei ollut itsestään selvää, että pystyin palaamaan – kävin läpi mielessäni kaikki vaihtoehdot pidemmästä tauosta kokonaan alanvaihtoon, mutta loppujen lopuksi paluu tuntuikin hyvältä. Onneksi saan yrittäjänä tehdä juuri niitä töitä, joista nautin eniten ja lopulta sain kaikesta kokemastani lisää syvyyttä ja perspektiiviä työhöni ihmisten parissa.

Osana surutyötä otin myös tatuoinnin vauvan jalanjäljistä oikeassa koossaan, sillä tuntui tärkeältä kantaa hänen muistoaan aina mukana.

Kesä 2019 meni sumussa, osittain töitä tehden, osittain lomaillen. Annoin itselleni pitkään anteeksi väsymykseni, kykenemättömyyteni saattaa asioita loppuun ja keskittymiskyvyttömyyteni. Kärsin jatkuvista päänsäryistä ja huomasin hengästyväni pienestäkin. Soimasin itseäni laskeneesta kunnosta ja olin todella suuressa ristiriidassa sen suhteen, miten liikkuisin synnytyksen jälkeen. Vauvahan oli ollut pieni eikä raskaus täysiaikainen, mutta silti oikea synnytys. Keskustelin itseni kanssa siitä, etten suosittelisi kenellekään asiakkaalleni tai pahimmalle vihamiehellenikään lenkille lähtöä 10 päivää synnytyksestä, mutta koin suurta tarvetta purkaa turhautuneisuutta, ahdistusta ja surua liikkumalla. Jossain vaiheessa loppukesästä tai syksystä aloin kuitenkin pohtimaan omaa oloani ja voimattomuuttani, ja mietin, että vaikka olen käynyt elämäni suurimman kriisin läpi, eivät oireeni tuntuneet pelkästään henkisiltä. Lamppu syttyi kirkkaasti päässäni, kun kävin ottamassa yksityisellä (en edes jaksanut hakea lähetettä julkiselta puolelta niillä voimavaroillani) ferritiiniarvot uudelleen, ja nehän olivat romahtaneet edellisistä mittauksista yli puolella. Ymmärsin oireideni syyn ja myös mistä ne olivat johtuneet; jossain toukokuun alkupuolella minulla oli yksinkertaisesti loppunut se rautavalmiste, jota olin raskausaikana syönyt. Kaiken sen painajaisen jälkeen, mitä rakenneultrasta seurasi seuraavien viikkojen aikana, ei uuden purkin ostaminen ollut käynyt mielessänikään. En ollut yksinkertaisesti uhrannut ajatustakaan raudan syömiselle, vaikka olin toki synnyttänyt ja vuotanut kuusi viikkoa jälkivuotoa sen jälkeen, mikä oli romahduttanut ennestäänkin alhaiset rauta-arvoni.

Yllättävän pian edellisen synnytyksen jälkeen tulin kolmatta kertaa raskaaksi, ja sitten tapahtui varhainen keskenmeno. Varhaisilla viikoilla tapahtunut keskenmeno on erilainen kuin viikolla 23 tapahtunut, ja tätä raskautta ei ehditty virallisesti edes todeta missään. Vaikka se päättyi ennen kuin kunnolla alkoikaan, sillä oli merkitystä meille. Ensinnäkin tämä oli hyvin henkilökohtainen suru, josta moni ei edes tiedä, eikä tätä tarvinnut käydä kaikkien tuttujen ja puolituttujen kanssa läpi samalla tavalla, kuin edellistä menetystämme. Ymmärsin myös, kuinka etuoikeutettu olin ollut edellisen kerran jälkeen, jolloin olin saanut lähes 4kk ajan Kelan äitiyspäivärahoja ja siten yrittäjänä ensimmäistä kertaa ”palkallisen sairausloman”. Sain todellisen suruajan ilman taloudellista huolta, sillä en todellakaan, missään nimessä, ollut heti synnytyssairaalasta kotiin lähdettyäni työkykyinen. En mihinkään työhön, enkä varsinkaan työhöni raskaana olevien ja synnyttäneiden  parissa. Toisella kertaa mitään suruaikaa ei varsinaisesti ollut, ja elämän piti jatkua saman tien. Suru ja pettymys olivat silti todellisia, vaikken monelle kertonutkaan tilanteesta. Tunteisiin sekoittui kuitenkin myös häivähdys toivon kipinää – olinhan tullut raskaaksi ilman hoitoja.

Kun tämänhetkinen eli neljäs raskauteni alkoi, olin melko lailla paniikissa edellisistä kokemuksista. Olin käynyt hedelmällisyyteen ja lapsettomuusasioihin erikoistuneen ravintoterapeutin vastaanotolla ja keskityimme erityisen paljon raudan saantiin ja imeytymiseen, alhaiset ferritiinitasot kun ovat valitettavasti yhteydessä myös lapsettomuuteen ja keskenmenoihin, vaikkei kukaan voi täysin niiden todistaa olevan keskenmenojeni takana. Lisäksi kävin osteopaatilla ja akupunktiohoidoissa parhaimmillaan kolmesti viikossa tukemaan sekä edellisestä raskaudesta ja synnytyksestä palautumistani että mahdollisuuksiani tulla raskaaksi ilman muita hoitoja. Kerroin miehellenikin, etten tiennyt voinko tulla näiden hoitojen ja ruokavalioasioiden avulla raskaaksi, mutta ainakin hoidoissa oli rentouttavaa ja ihanaa käydä, eivätkä hoitojen hinnat olleet mitään verrattuna lapsettomuushoitoihin yksityisillä lääkäriasemilla. Ajattelin myös, ettei entistä terveellisemmällä ravinnolla voi olla haittavaikutuksia. Jokin kokonaisuudessa toimi, en tiedä mikä, mutta vein kukkia osteopaatti-akupunktiohoitajalleni positiivisen raskaustestin jälkeen, ja olen käynyt hoidattamassa itseäni läpi tämän raskauden.

Alkuraskaus oli vaikea. Pahoinvointi ja väsymys olivat pahempaa kuin aiemmilla kerroilla, mielestäni ehkä kerta kerralta pahentuneet. Huonoina aamuina oksentelin 8-10 kertaa ennen töihin lähtöä, ja olin töissä kirjaimellisesti oksennus kurkussa. Jollain ihmeen kaupalla selvisin aina kunnialla työpäivistä, vaikka usein mietin, että jos nyt oksentaisin, joutuisin kyllä tuolle ihmiselle kertomaan, mistä on kyse, jottei hän luulisi minun olevan krapulassa tai sairastavan jotain tarttuvaa vatsatautia. Onneksi näin ei koskaan tapahtunut, ja mahdollisesti työpäivien vaatimista tsemppauksista tai jostain muusta syystä johtuen, kärsin usein iltaisin vielä toisen pahoinvointiaallon kotona, minkä lisäksi väsymys oli kaiken ylittävää. Kärsin päivittäisistä päänsäryistä, mihin osteopatia aina toisinaan auttoi, toisinaan vähemmän, mutta Panadol ei senkään vertaa.

Mikään näistä ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen, mitä kävin läpi henkisesti. Pelko, turhautuminen, epävarmuus, suru edellisistä kokemuksista. Kommentit neuvolassa, että ”kiva, kun tulit kuitenkin melko pian uudelleen raskaaksi” lähinnä ärsyttivät. Uusi raskaus ei korvaa aiempaa menetettyä lasta. Kukaan ei halua olla neljättä kertaa elämässään raskaana, kun sylissä on vain yksi lapsi. Ei raskaana oleminen niin kivaa puuhaa mielestäni ole, ja ajattelumalli ”kiva, kun tulit uudelleen raskaaksi” tuntuu menetyksiä läpikäyneelle siltä, kuin jotain tavaraa, materiaa, olisi mennyt rikki, ja sitten onnekkaasti se olisi seuraavalla viikolla alennuksessa ja helposti hankittavissa vastaava. Että onni onnettomuudessa! (Not.) Tällä kertaa oli myös äärimmäisen vaikea hyväksyä sitä, miten keho muuttui kasvavan kohdun myötä. Olen aina ollut sitä tyyppiä, jolla raskaus näkyy hyvin varhain, jo kauan ennen kuin sitä haluaisi maailmalle julistaa. Tällä kertaa olisin toivonut, ettei kukaan huomaisi mitään, ennen kuin perinnöllisyyslääkärin tekemä rakenneultraäänitutkimus olisi tehty (emme siis käyneet tällä kertaa kätilön tekemää rutiinitutkimusta läpi ollenkaan), mutta eihän näin tietenkään voinut olla, ja ihmiset kyllä onnittelivat. Minun oli vaikea ottaa onnitteluita vastaan, ja hieman edelleen on. En edelleenkään täysin ymmärrä sitä, että meille olisi tulossa toinen lapsi, vaikka yritän suhtautua kaikkeen positiivisesti nyt, kun kaiken pitäisi olla kunnossa ja laskettu aika on alle kuukauden sisällä. Kaikki todennäköisyydet ovat kuitenkin sen puolella, että tällä kertaa kaikki menee hyvin, ja että ihmeitä todella tapahtuu. 

Ja lopuksi tosiaan vastaus siihen kysymykseen, tuleeko meille enempää lapsia; en todellakaan tiedä, mutta toivottavasti neljäs kerta toden sanoo. Ehkä ylläkuvattu tarinamme antaakin jo vinkkiä siitä, etteivät nämä asiat ole meidän käsissä. 

Haluan sanoa vielä sen, että ihan kaikesta voi selvitä. Kiitos kaikille kanssakulkijoille, jotka ovat minua kannatelleet, erityisesti suurin kiitos puolisolleni. Sain niin paljon tukea läheisiltäni, etten voi koskaan kiittää tarpeeksi. Ystävät, jotka tulivat vain viettämään aikaa kanssani ja antoivat tilaa surulleni – olette aina sydämessäni ja muistan jokaisen lähetetyn kukkakimpun, ruokakassin ja olkapään. Yksi kauneimpia lohdun sanoja, joita sain olivat eräältä viisaalta ihanalta voimanaiselta; “Ei ole asioita, joihin ei auttaisi hengittäminen ja kävelyllä käyminen”, ja tämä oli niin totta. Ajan kanssa, toisinaan hengitys tai se yksi itku ja hetki kerrallaan,   ‘päivä kerrallaan’ kun voi olla aivan liian pitkä aikamääre, pystyy hengittämään enemmän ja itkemään vähemmän. Ihan kaikesta selviää.

Kuva: Sabrina Bqain

“Kaikkein salaisimmat kysymyksesi ovat yleensä niitä kaikkein yleisimpiä.”

                 Sonja

#pelvicangels #raskaus #synnytys #lapsettomuus #tabu #lapsettomuushoidot #keskenmeno #kohtukuolema

Like
16

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *