Raskaus ja synnytys koronakeväänä 2020

Kyselin aiemmin Instagram-tililläni, haluaisivatko seuraajani kuulla koronakevään 2020 raskaudesta ja synnytyksestäni ja siitä, miten luomusynnytykseni vaihtuikin kiireelliseen sektioon, ja miten koin sen kaiken. 100% useista kymmenistä vastaajista toivoi tätä tekstiä, joten saamanne pitää. 

Olisin niin toivonut, että tästä olisi tullut erilainen teksti. En tarkoita nokkelampaa tai kieliasultaan parempaa, vaan sisällöltään positiivisempaa. Olisin toivonut, että synnytyksestäni olisi voinut kirjoittaa positiivisemmin. Olisin toivonut erilaista synnytystä kokonaisuudessaan, ja koen, ettei synnytyspettymyksen aukikirjoittaminen ole kovin helppo tehtävä. Koen vastuuta siitä, että tiedän siellä lukijoissa olevan paljon odottajia tai lapsista haaveilevia, joille vaikeat synnytystekstit voivat resonoida liikaa. Suosittelenkin suojelemaan itseään ja lopettamaan lukemisen tähän, mikäli olet sellaisessa tilanteessa. 

Koin pitkään, etten voi kirjoittaa kokemuksestani julkisesti siitä syystä, että se tuo esille äärimmäistä epävarmuutta, jota synnyttämiseen liittyy. Kaikki tietävät, että synnytyksessä voi tapahtua ennalta-arvaamattomia asioita. Olen kuitenkin kokenut tässä aktiivisen synnytyskulttuurin ‘skenessä’, jossa teen töitä, ja johon itsekin kannustan odottajia, etten tätä omaa kokemustani saisi tuoda esille. Olen kokenut, ettei tälläinen epätodennäköisyyksien skenaario, jossa tulee ilmi synnytyksen kulun epävarmuus, saisi tilaa kaikkien upeiden kotisynnytystarinoiden ja muiden voimaannuttavien synnytysten keskellä, joista some tuntuu täyttyvän. Juuri siitä syystä menin epämukavuusalueelle, työstin tätä tekstiä viikkokausia ja olin välillä deletoimassa kaikkea kirjoittamaani, mutten tehnyt sitä. Haluan heti alkuun kertoa, että kyseessä on hyvin poikkeuksellinen synnytys, eikä samaa ole todennäköisesti kenellekään tiedossa, joka nyt odottaa ja jännittää synnytystään tai suunnittelee kotisynnytystä. Kerron tämän myös tiedostaen, että jotkut pahastuvat, ja puolustautuvat sillä, kuinka epätodennäköinen skenaario minun synnytykseni oli, ja kuinka kotisynnytykset ovat matalan riskin synnyttäjillä tutkitusti turvallisia. Olen lukenut ne tutkimukset. Ihan aidosti olen sitä mieltä, että jokaisella tulee olla oikeus valita oma synnytystapansa ja -paikkansa ja kannatan synnytyspelottelukulttuurin vähentämistä – ja silti olen kiitollinen, etten synnyttänyt kotona. 

Doulakätilö Enni Huisman teki myös raskausajan seurantaa meillä kotona, esikoisemme ihmetellessä vieressä.

Raskausaika oli haastava monella tavalla, eikä loppuraskaudessa alkanut koronaviruspandemia ainakaan vähentänyt stressitasoja. Noina aikoina koronaviruksesta ei tiedetty juuri mitään, eikä kukaan osannut sanoa, ovatko raskaana olevat riskiryhmässä, tarttuuko virus sikiöön ja miten siitä selviää jos näin käy (ei aiheesta liikaa tiedetä varmuudella nytkään, mutta noina aikoina ilmapiiri oli vielä nykyistäkin ahdistavampi, sanoisin). 

Keskenmenopelko oli läsnä koko raskauden ajan, sekä viikolle 20 asti pelko siitä, että sikiön rakenneultraäänitutkimuksessa tulisi jotain huonoja uutisia. Vasta oikeastaan lähempänä raskausviikkoja 30 ja sen yli aloin hieman luottamaan siihen, että vauva selviäisi vaikka synnytys käynnistyisi ennenaikaisesti, ja jokainen päivä ja viikko toi hieman lisää turvaa. Jälkeenpäin pystyn kuitenkin toteamaan, etten todella luottanut siihen, että saan elävän vauvan syliini ennen kuin se tapahtui (paitsi ettei heti tapahtunut, ja tämä resonoi aika pitkään – siitä myöhemmin lisää).

Käyrillä synnärillä, yksin. Lähetin tämän kuvan miehelle, että kaikki hyvin.

Raskaudessani oli hyvin vähän sellaisia hehkuvia onnellisia raskausviikkoja, jolloin voisi sanoa, että nautin raskaana olemisesta. Ehkei edes kokonaista viikkoa, mutta muistaakseni jotkut päivät kolmen kuukauden krapulaolon ja jatkuvan oksentelun ja loppuraskauden hermokipujen välillä oli ihan hyvääkin aikaa. Kärsin raudanpuutteesta, ja olin siitä jatkuvasti väsynyt, hengästynyt ja keskittymiskyvytön. Hermokivut käsissäni alkoivat joskus toisella kolmanneksella, alkuun sormien puutumisena pidempään autolla ajaessa, ja lopulta käsistäni tippuivat kaikki tavarat ja sormien puutuminen oli vaihtunut jatkuvaan kipuun. Voin sanoa tällä kokemuksellani tietäväni nyt, mitä on krooninen, kuukausia kestävä kipu. Mitä on, kun ei saa nukutuksi kipujen vuoksi, eikä ole lääkkeitä, jotka veisivät kivut pois (ja olisivat turvallisia raskausaikana). Mitä on, kun sille kivulle ei saakaan tehtyä mitään, vaikka yrittää kaikkensa. Kokeilin lukuisia kertoja hoidattaa osteopaatilla, lymfassa, liikeharjoittelulla, levolla, yölastoilla, lopulta lähes ympäri vuorokauden rannetukia käyttäen – eikä mikään auttanut yhtään, paitsi lopulta synnyttäminen.  Kohtaan itse erilaisten kiputilojen kanssa kamppailevia asiakkaita päivittäin työssäni, ja sain tähänkin asiaan omakohtaisen perspektiivin. Kivuissa ihminen ei ole parhaimmillaan, eikä varsinkaan kuukausien unettomuudella. Kun vauva lopulta syntyi ja herätteli öisin, kuten vauvat tekevät, koin silti nukkuneeni paremmin kuin todella pitkään aikaan.

Päätin melko varhaisessa vaiheessa raskautta, että teen kaikkeni korjaavan ja eheyttävän raskaus- ja synnytyskokemuksen eteen. Tapasin ihanan kätilödoulan, Enni Huismanin, ja hän oli raskaudessani mukana aivan korvaamattomalla tavalla. Kävin Hannamari “Hami” Niemisen raskausjoogakurssin ja synnytysvalmennuksen, ja siitä oli valtava henkinen tuki ja apu, vaikka erityisesti synnytysvalmennuksen asiat olivat pitkälti minulle ammatillisesti hyvin tuttuja ja sellaisia, joita ohjaan itsekin asiakkailleni. Edellisessä raskaudessani olin ilmoittautunut raskausjoogaan, ja jouduinkin osallistumiseni viime hetkellä perumaan, kun menetimme vauvan. Myönnän, että minulla oli pelko siitä, että mitä tapahtuu, jos taas ilmoittaudun raskausjoogaan. Liitin edellisen kokemukseni tähän – pääsenkö tälläkään kertaa sinne muiden mammojen kanssa hengittämään ja pysähtymään muuttuvan kehon äärelle? Joudunko taas kaikkien tuttujen, puolituttujen, työkavereiden ja yhteistyökumppaneiden lisäksi kertomaan raskausjoogaohjaajalle keskenmenosta?

Raskausjoogakurssiin kuului ihana käytännönläheinen synnytysvalmennus, johon osallistuimme doulani kanssa.

Onneksi ylitin tämän pelkoni, tai ilmoittauduin siitä huolimatta. Ja jatkoin kurssilla käyntiä siitäkin huolimatta, että ensimmäisen tunnin lähinnä itkin siellä liikutusta siitä, että olen vihdoin raskausjoogassa kaikkien vaikeuksien jälkeen, ja toisaalta siitä, kun kysyttiin ringissä kaikilta odottajilta, kuinka mones raskaus tämä on heille (ja about kaikilla muilla kyseessä oli ensimmäinen raskaus tai maksimissaan toinen, enkä pystynyt puhumaan omasta tilanteestani). Raskausjooga oli ihana kokemus, ja doulani Enni tuli synnytysvalmennukseen kanssani, kun mieheni olikin ulkomailla työmatkalla silloin (kuinka kaukaiselta ajatukselta tämä nykyisessä maailmantilanteessa muuten tuntuukaan?).

Luomusynnytysyritys oli hyvässä vauhdissa ja rakastin ammetta kivunlievityksenä.

Olin raskaushormoneissani enemmän tai vähemmän ahdistunut käytännössä koko raskauden. Pelkäsin sitä, että joudun synnyttämään yksin, kun koronan vuoksi synnytystukihenkilöiden rajoittamisesta alettiin keskustelemaan sairaaloissa, ja lopulta juuri minun synnytykseni lähestyessä olivat rajoitukset tiukimmillaan: vain yksi oireeton tukihenkilö sai tulla mukaan synnytyksen aktiiviseen vaiheeseen, ja sairaalaan ei saanut jäädä yhdessä perhehuoneeseen synnytyksen jälkeen. Jouduin siis luopumaan toiveestani doulasta mieheni lisäksi synnytyssairaalassa. Jotkut kysyivät minulta, haluaisinko suunnitella kotisynnytystä, mutta intuitioni oli suoraan kielteinen. 

En siis sano kotisynnytysten olevan vaarallisia, kun riskit on arvioitu ammattilaisten kanssa molemmista vaihtoehdoista, sillä riskit kotona ja sairaaloissa ovat erilaiset. Minä kuuluin kuitenkin siihen ryhmään, jonka arvioitaisiin kaikilla etukäteen arvioitavissa olevilla menetelmillä kaikkein matalimman riskiryhmän kotisynnyttäjäksi, eikä minun kokemukseni kiireellisestä sektiosta johdu mistään, mitä sairaalassa olisi tehty (tätä minultakin on kyselty; puututtiinko synnytykseeni siten, että sektioon päätyminen oli väistämätöntä ja haluan tuoda esille, että näin ei ollut). Päinvastoin, minulla oli meneillään täydellinen luomusynnytys turvallisessa synnytystiimissä (kätilönä oli hyvä ystäväni, johon luotin 150%, sekä mieheni oli uskomattoman kannustava tuki) ja olin suihkussa, ammeessa, liikkeessä ja paljon pystyssä. Tein kaikkea äänenkäytöstä hengityksen tiedostamiseen, osasin rentouttaa lantionpohjan ja tiesin, miten lantioon tuodaan tilaa vauvalle laskeutua, mutta vauva ei vain laskeutunut. Vauvan laskeutumista seurattiin, mutta sitä ei kiirehditty mitenkään, sillä olin uudelleensynnyttäjä ja toisinaan uudelleensynnyttäjillä vauvan laskeutuminen tapahtuu vasta aivan loppumetreillä. 

Olin kuitenkin 10cm auki, kun infernaalinen kipu iski. Sellainen, joka ei ole normaalia adrenaliinin nostatusta ennen ponnistusvaihetta. Ei se tyypillinen, josta puhutaan, että synnyttäjä ei enää haluakaan synnyttää ja jossa epätoivo iskee. Tiesin, ettei nyt ole kaikki hyvin, halusin pois ammeesta ja vauvan sydänäänet todettiin laskevan liikaa, jolloin lääkäri pyydettiin kiireellisesti tutkimaan. Hän totesi vauvan olevan todella ylhäällä edelleen, eikä minua ponnistuttanut ollenkaan. Olin vain niin suurissa kivuissa, etten tiennyt sellaisesta mitään (tähän vertaisin, että esikoiseni synnytyksessä imukuppiavusteisuus oli nippasu, jos se antaa jotain perspektiiviä). Lääkäri kertoi vetävänsä imukupilla melko korkealtakin, muttei niin korkealta, jossa minun vauva oli, ja päätös kiireellisestä sektiosta tapahtui todella nopeasti. Vahvin veikkaus oli, että vauvan pää oli virhetarjonnassa jumissa lantiossa sekä napanuora henkselimäisesti vartalon ympärillä. Sen lisäksi napanuora oli rakenteellisesti poikkeuksellisen lyhyt (napanuorahan voi olla  vaikka ja miten vauvan ympärillä ja vauva syntyä hienosti, jos sen pituus vain riittää). Nämä ovat asioita, joista kukaan ei voinut tietää etukäteen, eikä niihin olisi auttaneet mitkään Spinning babies-liikkeet, raskausjoogaharjoitteet tai mikään muukaan. 

Olin sektion jälkeen järkyttynyt, pettynyt, surullinen, vihainen. Miten kaikista ihmisistä juuri minä päädyin tähän? Miksen voinut saada korjaavaa synnytyskokemusta, miksi se evättiin minulta? Miksi valmistauduin niin hyvin, kun lopputulos oli tämä? Miksen voinut saada suunniteltua sektiota, jos kerran sektioon oli pakko päätyä?

En saanut kunnolla nähdä vauvaa syntymän jälkeen, sillä hänet tutkittiin heti tarkkaan (ja onneksi todettiin kaiken olevan kunnossa). Sektiopäätös oli pelastanut hänet hapenpuutteelta ja muulta, ja hän voi hyvin, mutta minä menetin verta ja sektio tehtiin niin kiireellä, että kohtuuni tuli pieni repeämä sen yhteydessä. Ymmärsin myös myöhemmin, että tämä oli synnytyksessäni yksi kauheimpia asioita – se, etten saanut golden houria vauvan kanssa, ihokontaktissa ensi-imetystä ja oksitosiiniryöppyä. Olin yksin, peloissani, shokissa. Vauva vietiin pois ja minut tokkurassa heräämöön, ja se, että oli synnytyksen jälkeen ilman vauvaa toi väistämättä muistot reilun vuoden taakse, jolloin olin synnyttänyt kuolleen vauvan.  Vaikka tällä kertaa lopulta kaikki oli vauvalla hyvin ja saimme myöhemmin olla yhdessä, ei se muuttanut kokemustani ja työstin synnytyspettymystäni myöhemmin ammattilaisen kanssa. Tätä suosittelen lämpimästi kaikille, ja korostan ettei synnytyskokemuksen tarvitse olla mitenkään erityinen tämänkaltaiselle tarpeelle. Synnytyspettymyksen työstämisessä minulle tärkeää oli tietää, mitä ja miksi tapahtui, ja miten ennakoimattomia ne tapahtumat olivat. Ettei esimerkiksi suunniteltua sektiota olisi koskaan minulle osattu ajatella, joten sen jossittelu oli turhaa.

Pariviikkoinen vauva toukokuussa 2020

Lähemmäs vuosi tästä kokemuksesta myöhemmin pystyn sanomaan, että opin tästä kokemuksesta kaiken kaikkiaan valtavasti. Lapseni on opettanut jo nyt minulle niin enemmän kuin tulen koskaan pystymään opettaa hänelle. Hän teki selväksi, miltä tuntuu olla raskaana isolla R:llä, ja miten näyttävän estradin hän saikaan syntymiseensä  jännitysmomenteineen. Hänellä on ollut oma tahto jo kohtuaikana. Minun tehtävä äitinä on oppia jonain päivänä se, kuinka vähän pystynkään vaikuttamaan asioihin, ja miten siihen tosiasiaan suhtautua.

“Kaikkein salaisimmat kysymyksesi ovat yleensä niitä kaikkein yleisimpiä.”

                Sonja

 

#pelvicangels #synnytyskertomus #synnytyspettymys #luomusynnytys #sektio #kiireellinensektio #koronasynnytys #korona

Like
7

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *