Mitä sanoa, kun ei ole sanoja?

Surevan ihmisen kohtaaminen voi tuntua vaikealta, ja mitä suuremmasta surusta on kyse, sitä helpommin läheiset ihmiset ympärillä saattavat pelätä omia sanavalintojaan.

Olen aiemminkin kirjoittanut perheemme kohtaamista menetyksistä, ja se on herättänyt monissa kiinnostuksen tätä aihetta kohtaan. Miten tukea toista elämän suurimmassa kriisissä? Mitä sanoa, kun ei tiedä mitä voi sanoa? Onko parempi olla vain hiljaa, ja antaa toiselle suruaikaa?

Menetimme kauan toivotun lapsemme vuonna 2019, ja kyseessä oli lapsettomuushoidoilla alkanut raskaus. Siinä vaiheessa raskautta, kun yleensä mietitään ristiäisjärjestelyjä, jouduimmekin vertailemaan ja tilaamaan haudalle muistomerkkiä. Se, minkä kirjaimellisen helvetin kävin silloin läpi, opetti paljon surusta. Kuinka suru ei todellakaan aina ole surua, vaan tunteiden suurta kirjoa, ja kuinka paljon toivoo, että ihmiset ympärillä olisivat valmiita ottamaan sitä tunteiden kirjoa vastaan. 

Tietyllä tavalla elämän loppupuolella olevien kuolemien hyväksyminen on helpompaa, vaikka suru saattaa olla aivan yhtä iso kuin lapsen kuolema. Lapsen kuolemalle ei ole mitään järkevää selitystä, ja kaikki hyvää tarkoittavat tsemppilauseet siitä, kuinka “kaikella on tarkoitus” tai “elämä jatkuu”, ovat lähinnä loukkaavia (varsinkin jälkimmäinen, huoh, kun ei nimenomaan jatkunut…) Aiemmin mainittu tunteiden kirjo surevalla sisältää usein raivon (tästä aiheesta kirjoitettiin loistavasti Hesarissa ), ja omalla kohdalla muistan yhdelle “kaikella on tarkoituksensa”-kommentin sanoneelle suuttuneeni aivan silmittömästi. Tiedän hänen yrittäneen vain lohduttaa, ja pyydän anteeksi sitä kirosanojen määrää, jonka lisäsin kysymykseen, että mikä tarkoitus?  “Voitko avata, mikä *#%! tarkoitus?” Koska mitään tarkoitusta en tähän päivään saakka ole keksinyt. 

Elämässä tapahtuu joskus asioita, joita emme voi koskaan ymmärtää. Niiden kanssa oppii ajan kanssa elämään, mutta sitä ei kannata toistella henkilölle, jonka senhetkinen elämä on pirstaloitunut, ja niitä sirpaleita kerätessään ja niissä kieriessään “aika parantaa haavat” on liian pitkälle tulevaisuuteen sijoittuva utopia. Ei ole kuin se hetki, se itku, se yksi hengitys, joka tuntuu salpautuneen. Aika vuoden päähän tai pidemmälle tuntuu käsittämättömältä, kun miettii, miten jaksaisi edes iltaan asti tässä olossa. 

Aika on kuitenkin ainoa asia, joka todella auttaa. Se, miten pysyy mukana siinä ja kuinka paljon antaa prosessille aikaa, riippuu tilanteesta ja henkilöstä. 

Ei mene edelleenkään luultavasti päivääkään, etten ainakaan jossain määrin miettisi kokemustamme. Silti nykyään pystyn ajatella sitä ilman hysteeristä itkua, ja tarvittaessa ohittaa asian. Kokemuksesta puhuminen on tiettyyn pisteeseen asti mahdollista kuiviin silmin, mutta totta kai se herkistää, mikäli haavoja repii enemmän auki. Hyväksyn sen, että näin se tulee luultavasti aina olemaan. Olen työstänyt asiaa terapiassa. 

Minulta on välillä kysytty, miten neuvoisin ihmisten suhtautuvan, jos kuulevat esimerkiksi toisen lapsen kuolemasta, ja voin puhua nyt vain ja ainoastaan omasta kokemuksestani äitinä, en minkään ammatin edustajana. Joku kriisiterapiatyötä tekevä saattaa ohjeistaa toisin, ja toisaalta joku samankaltaisen kokemuksen läpikäynyt saattaa olla eri mieltä. Kerron nyt oman mielipiteeni, ja sen voi ottaa tai jättää. 

Tarjoa konkreettista apua, läsnäoloa, aikaasi. Saattaa olla, että sureva ensin kieltäytyy tästä kaikesta, mutta se ei tarkoita, ettei hän todella olisi sen tarpeessa. Ainakin itse koin, etten halunnut olla kenellekään taakka tai vaivaksi, mutta muistan kyllä, ketkä kohtasivat minut, kun olin pieni ihmismytty, ihmisraunio, varjo todellisesta itsestäni. Muistan, kuinka yksi ystäväni soitti, kuuli tilanteestani, ja kertoi tulevansa kotiimme sinä iltapäivänä. Sanoin ensin etten ehkä jaksa, etten ole nyt parasta seuraa, ja hän totesi, ettei etsikään parasta seuraa, mutta ajattelee, ettei minun tule olla nyt yksin kotona. Ja hän oli niin oikeassa. Taisin jopa sanoa, etten jaksa puhua tapahtuneesta, ja hän totesi, ettei tarvitsekaan. Se on itse asiassa yksi neuvoni surevan kohtaamiseen: kysy, mistä hän haluaa puhua vai haluaako hän olla hiljaa yhdessä, tai ehkä saada ajatukset hetkellisesti muualle? Ystäväni toi ruokaa, leikki esikoisemme kanssa ja raahasi minut kävelylle koiramme kanssa raittiiseen ilmaan, eikä kysellyt mitään. Se oli parasta terapiaa, jota pystyin sinä hetkenä saamaan, ja olen tästä syvästi kiitollinen. On tietenkin tärkeää myös puhua tapahtuneesta, muttei koko ajan ja kaikkien kanssa. 

Silloin kun surevan tilanne on akuutti ja hiljattain tapahtunut, se saattaa olla liian iso asia purettavaksi ystävän tai sukulaisen kanssa, ja todellinen terapiatyöstö kannattaakin tehdä ammattilaisen vastaanotolla. Läsnäoloa ja kohtaamista pystyy kuitenkin jokainen empaattinen ihminen tarjoamaan ilman mitään terapeutin ammattitaitoja. 

Konkreettista apua, jota voit tarjota, on esimerkiksi ruuan tilaaminen, koiran tai lapsen ulkoilutus, jos sellaisia on, ja sellaisten käytännön asioiden hoitaminen, jotka kuormittavat surevaa henkilöä sillä hetkellä liikaa. Yksi ystäväni tilasi minulle ruokakassin lahjakortin, ja toinen auttoi minua selvittämään asioita liittyen äitiyspäivärahojen hakemiseen, joihin olin oikeutettu raskauden jatkuessa niin pitkälle. Tähän kohtaan mainittakoon, että suruaikaa tarvitaan x määrä, ja olen järkyttynyt perhevapaauudistuksista, joissa vanhempainrahoja typistetään heiltä, joiden lapsi on kuollut. Kuka tahansa ymmärtää, ettei kyse ole isosta joukosta ihmisiä, mutta äitiyspäivärahat olivat ainoa palkallinen sairauslomani yrittäjyyteni aikana, jonka olen saanut, ja jonka todella silloin tarvitsin. 

En tekisi todennäköisesti nykyistä työtäni, jollen olisi saanut irtaantua siitä kriisin keskellä ja pureskella omaa kokemustani. En olisi pystynyt kohtaamaan onnellisia odottajia, vastasyntyneiden lasten äitejä ja jos olisin joutunut tekemään sitä ennen kuin olin valmis, se olisi luultavasti rikkonut jotain peruuttamattomasti sisältäni. 

Moni miettii paljon, ehkä liikakin, konkreettisia sanoja, joita sanoa surevalle. Disclaimer: niitä ei ole. Viisas sanonta siitä, ettei kukaan muista, mitä olet sanonut tai tehnyt, mutta muistaa aina sen, miltä heistä tuntui seurassasi, on totta. Ei tarvitse yrittää keksiä mitään järkevää sanottavaa, eikä toisaalta pelätä sitä, että sanoo jotain kamalan väärin (jos nyt kuitenkin jätetään ne ylipirteät tsemppilauseet sikseen…). Voi sanoa vaikka sen, ettei tiedä mitä sanoa, mutta on siinä. Läsnä. Käden ulottuvilla. Kysyä, onko sureva syönyt mitään. 

“Kaikkein salaisimmat kysymyksesi ovat yleensä niitä kaikkein yleisimpiä.”

                Sonja

#pelvicangels #suru #surevankohtaaminen #tabu

Like
3

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *